Ihmiskäsityksiä ja muuta puuhaa

Viimeisimpänä tehtävänä ope-opinnoissa on ollut ihmiskäsityksiin tutustuminen. En niistä mikään asiantuntija ole ollut ja osa käsityksistä on edelleen vieraita - ne selvinnevät sitten kun käymme opintopiirissä niitä läpi.
Siis tehtävänä oli valita tutustuttavakseen jokin ihmiskäsityspari, eli valita valmiiksi listatuista ihmiskäsityspareista sellainen, johon haluaa tutustua. Näistä piti sitten kirjoittaa esseet. Saman aiheen valinneiden asiantuntijaryhmässä tutkimisen perusteella koostetaan yhteenveto, eli synteesi, joka sitten esitellään omalle opintopiirilleen (ja kuullaan muiden opintopiiriläisten vastaavat tuotokset toisista ihmiskäsityksistä).

Kertoo ehkä jotain omasta ihmiskäsityksestäni, kun valitsin ihmiskäsitysparin Biologinen ihmiskäsitys ja Freudilainen ihmiskäsitys. Näiden kohdalla siis en ollut ummikko, vaan tiesin suunnilleen mistä on kyse. Toki olisi voinut olla fiksua valita jotkin sellaiset, jotka eivät ole itselle tuttuja, mutta valitsin nämä siitä itsekeskeisestä syystä, että näiden kanssa olen aika pitkälti samaa mieltä, ja siksi halusin perehtyä niihin syvemmin.

Nämä käsitykset ovat puhtaasti kuvailevia käsityksiä - ei niissä esitetä, että minkälainen olisi ihanne-ihminen, vaan ne ovat pikemmin selityksiä minkälainen ihminen on siltä osin, mille ihminen ei voi mitään, eli minkälainen on se pohja, jonka päälle joudumme itse kukin toteuttamaan sitä humaania, eettistä ja hyvää ihmistä. Ainakin itse haluan olla humaani, eettinen ja hyvä.

Avaan näitä tässä hieman lisää noita ihmiskäsityksiä ja törkeästi niputan molempia samaan, eli tätä ei kannata kopioida sellaisenaan mihinkään.

Molemmissa ihmiskäsityksissä - sekä Freudilaisessa, että Biologisessa lähtökohtana on se, että ihminen on osa luontoa - eläin muiden joukossa, ja vaistojensa ohjailema. Ihmisen kehittyneemmät aivot ovat mahdollistaneet sen, että ihminen pystynyt kehittämään kulttuuria ja yhteiskuntaa, jonka mukana on tullut tarve moraalisille ja eettisille säännöille.

Freud ei jätä selitystään tähän, vaan esittää ihmisen psyyken kolmiosaisena, jonka alimmassa kerroksessa, eli Id:ssä majailee tämä ihmisen sisällä asuva eläin: täysin vaistojensa ja mielitekojensa ohjaama. Mielen toinen kerron on Ego. Ego on se kerrostuma, joka toimii Id:n päällä mahdollistaen sen, että ihminen pystyy toimimaan normaalisti yhteiskunnassa. Ego käsittelee asioita myös järkeilemällä ja pystyy jarruttamaan Id:n hulluja suunnitelmia. Päällimmäisenä kerroksena on Superego, eli Yliminä. Superego on se osa persoonallisuutta, joka ihmiselle on tullut oppimisen myötä, eli mitä vanhempamme ja yhteiskuntamme on meille opettanut. Siellä majailee niin virheistä soimaava omatunto kuin myös ihanne-ego, joka palkitsee siitä, kun onnistumme täyttämään yhteisön odotukset.

Näiden kerrosten olemassaoloa voi pohtia vaikka ajattelemalla humaltunutta ihmistä: Hieman hiprakassa alkavat estot väistymään ja itsehillintä loivenee, kun SuperEgosta käännetään virrat pois päältä. Lisää kun on kuppia kumottu, käännetään Egostakin nuppia pienemmälle. Ei enää välitetä mitä ympärillä tapahtuu - on vain "minä, minä, minä". Siinä vaiheessa kun on päällä oikein kunnon kaatokänni, on Egokin jo sammutettu ja jäljellä ei ole oikeastaan enää kuin Id, eli se sisäinen eläin, joka ei enää tiedä mitä tekee ja jonka käytöstä ja toimintaa ei mikään hillitse on päässyt esille ilman mitään vahtia.

Ehkä hieman kärjistävä tuo esimerkki, mutta jotenkin tuohon malliin sen käsittäisin menevän. Seuraavan kerran kun näette jonkun oikein kunnon seilissä - tai suunnittelette itse olevanne moisessa kunnossa, niin kiinnittäkääpä tähän huomiota. Olisiko asia näin?

Sen verran on nyt tullut pohdittua ja tutkittua noita juttuja kun on lukenut muiden esseitä ja koittanut koostaa niitä johonkin järkevään muotoon, että taitaa loppupäiväksi jäädä kasvatustiede-hommat syrjään ja voisi keskittyä johonkin muuhun. Krooninen uuden oppija kun olen, niin tulessa on muitakin rautoja. Tasapainon vuoksi hieman teknisempiä hommia, kun ei se ammattitaito kehity pelkästään opettajanopintoja tekemällä.

Aikatauluja ja aikaa työskennellä - tasapainoilua vapaa-ajan ja tekemisen välillä

Opintoihin liittyviä tehtäviä pitäisi tehdä, mutta myönnettävä se on, että sen verran työtä vaativia hommia ovat, että ei niitä ihan vasemmalla kädellä huitaista valmiiksi. Alkukankeuden jälkeen sain ensimmäiset tehtävät hoidettua - ja käsittääkseni jopa ihan kunnialla.

Ajattelin tehneeni edelliset tehtävät niin hyvästi aikataulusta edellä, että ehtii hengähtämään välissä. Minulle hengästäminen tarkoitti MIT:n (Massachusetts Institute of Technology) tieteellisen laskennan kurssin tehtävien tekemistä, eli hieman toisenlaista aivojumppaa. Siinä positiivista on vapaa aikataulu. Yhden illan "törsäsin" harrastuksiini.
Vaikka opeopintojen seuraaviin deadlineihin vielä onkin aikaa, niin vähän jo huolettaa, että miten ehdin tekemään, ja tuhlasinko arvokkaita iltoja tekemällä ei-aikataulutettuja hommia opeopintojen kustannuksella.

Arkena on töissä käymisestä sen verran poikki, että keskittymiskyky on tiukoilla ja nyt kun viikonloppu meni niin vauhdilla - perheellisen kun pitää välillä huomioida muutakin kuin omat suunnitelmansa, että opintoja ei ehtinyt ajattelemaankaan ennen kuin nyt illalla, niin ensi viikolla on vähän pakko pystyä tiristämään itsestään suoriutumista irti työpäivien iltoina.

No ehkä se on niitä juttuja, että sitten kun ottaa sen pään, että "nyt teen", niin siitä lähtee sitten suoritusmoodi käyntiin ja valmista syntyy sitten kun pitääkin.

Kuinka ajatus lähtee harhailemaan

Viime lauantaina koitin saada tehtyä ope-opintoihini liittyvää kasvatustieteiden oppimistehtävää, jossa piti valita jokin tutkimus, johon perehtyy tarkemmin ja kirjoittaa siitä raportin. Homman etenemistä tuntui hidastavan ja jarruttavan se, että tuota tehdessä tuli harhauduttua tutustumaan ulkoisiin lähteisiin aina kun kohdalle tuli itselle uusia termejä tai menetelmiä ja kuten Aku Ankka sanoisi "Oh Boy!", niin saman totesin minäkin: tosi mielenkiintoisia juttuja tulikin vastaan.

Olen perehtynyt muun muassa tulevaisuuden tutkimukseen ja sen menetelmiin ja pohdiskellut niiden hyödyntämisen mahdollisuuksia asioihin, joita tällä hetkellä pohdiskelen työhöni liittyen.

Törmäsin siinä äärimmäisen mielenkiintoisiin tekniikoihin. Etenkin tulevaisuuden muistelu ja heikkojen signaalien etsiminen olivat oikein kiinnostavia ja niihin tulen varmasti perehtymään kunnolla myöhemmin.

Juhani Talvelan ja Kari Stenmanin Tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä käsittelevä julkaisu on oikein kiintoisa. Siinä on lyhyesti esimerkkien kanssa esitelty erilaisia tutkimusmenetelmiä ja sitä lukemalla nousi heti mieleen erilaisia skenaarioita joita tutkia, sekä erilaisia aiheita, mistä lähteä kaivamaan lisää tietoa.

On jännä havainto huomata, että kun jotain asiaa alkaa tutkimaan, niin uusia kiintoisia tutkittavia asioita tulee vastaan loputtomasti. Paljon helpommalla pääsisi, kun ei olisi liian kova kiinnostumaan kaikesta uudesta.

Sain lopulta tuon tehtäväni tehtyä ja palautin sen sunnuntaina. Samalla energialla puuhailin muitakin tehtäviä nippuun tai ainakin eteenpäin, ja hyvä niin - kun arki koittaa sitä on työpäivien jälkeen yllättävänkin uupunut. Niin paljon päivän mittaan on kuitenkin sellaisia asioita jotka vaativat ihan erikseen keskittymistä ja miettimistä, kun edellisessä työpaikassani työnteko tapahtui vuosien rutiinilla.

Eilen yritin lukea hieman kasvatustieteitä töistä tultuani, mutta eihän siitä mitään tullut. Kaiken peittävä uupumus painoi silmäluomia kiinni. Lopulta kun annoin periksi ja ajattelin ottaa pienet torkut, niin koira keksi, että sillä onkin minulle paljon asiaa. Ei sitten...

Tänään ajattelin jättää suosiolla kasvatustieteet sivuun ja keskittyä Python-koodauksen maailmaan. Jos tuollainen enemmän osallistumista vaativa puuha sopisi tähän hetkeen paremmin.