Lait ja normit ammatillisessa koulutuksessa

Tulipas taas pitkästä aikaa ihan omalle kohdalle hieman toisenlainen oppimistilanne, kun olin jo kirjoittanut kokonaisen blogi-postauksen otsikon mukaisesta aiheesta ja vielä tallentanutkin sen luonnoksiin ihan asianmukaisesta, mutta käynnistettyäni tietokoneen uudelleen ja palatessani Bloggeriin sitä ei enää löytynytkään mistään. Ei edes sieltä luonnokset kansiosta johon sen kuuluisi mennä. Asia josta siis sain muistutuksen ja kertausoppitunnin oli, että jos johonkin näkee paljon vaivaa, niin pieni lisävaiva, eli tekstin kopioiminen varmuuden vuoksi vielä johonkin muualle voi säästää yllättävänkin paljon hermoja ja jaksamista.
Tein myös havainnon, että suoraan Bloggeriin kirjoittaminen tuntui jostain syystä tökkivän ja tekstit tulivat ruudulle viiveellä. Tulin siihen johtopäätökseen, että on sujuvampaa tuottaa tekstiä Wordillä ja tuoda sieltä lopuksi valmis teksti Bloggeriin.

En yritä toistaa sisällöltään jo kerran kirjoittamaani, vaan korvaan sen ehkä ennemmin vapaamuotoisemmalla kuvauksella aiheesta. Otsikkona siis on lait ja normit ammatillisessa koulutuksessa.

Ammatillinen koulutus ja sen tarjoaminen on Suomessa lailla säädeltyä. Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää luvat koulutuksen järjestämiseksi kriteerit täyttäville oppilaitoksille. Koulutuslupien myöntämisessä otetaan huomioon eri koulutusalojen kohdalla sekä valtakunnalliset, että alueelliset tarpeet.
Ammatilliselta koulutukselta edellytetään, että sen sisältö vastaa työ- ja elinkeinoelämän tarpeita, ja tähän päästään oppilaitoksien toimiessa yhteistyössä alueen elinkeinoelämän kanssa. Esimerkiksi oppilaitoksessa jossa itse työskentelen, kutsutaan tutkinnoittain yritysten edustajia osallistumaan muutaman kerran vuodessa kokoontuviin ammattilaisfoorumeihin.

Suomessa on aikojen saatossa ammatillista koulutusta kehitetty ajanmukaisesti vastaamaan kulloisenkin ajan työelämän tarpeita ja nyt on parhaillaan menossa yksi suuri murros, kun ollaan toteuttamassa paljon keskustelua herättänyttä ammatillisen koulutuksen reformia.
Reformissa koulutusta kehitetään entistä enemmän työelämän tarpeita vastaavaksi ja oppimista siirretään entistä enemmän työpaikoilla tapahtuvaksi. Oppimista on tähänkin mennessä tapahtunut työpaikoilla työssäoppimisjaksojen aikana, ja nyt tätä tullaan lisäämään, jotta oppiminen sitoutuisi entistä enemmän siihen mitä työelämä tarvitsee. Tämä malli on saanut osakseen sekä kannatusta, että myöskin kritiikkiä.

Toinen iso muutos reformin mukana on se, että opinnoista pyritään saamaan entistä yksilöllisempiä. Tähän suhtaudun innokkaan positiivisesti. Vanhanaikaisessa mallissa opiskelijat ovat perinteisesti tarponeet opintietään yhtä matkaa, ja tässä ovat kärsineet eniten sekä hitaammat oppijat, että myöskin ne, jotka omaksuvat uusia asioita nopeammin. Siinä missä hitaammat oppijat ovat jääneet asioista jälkeen ja osaamiseltaan heikommiksi on nopeiden omaksujien motivaatiota kuormitettu tyhjäkäynnillä ja muiden odottelulla. Ideaalitilanteessa oppiminen voisi tapahtua jokaisen oppijan omaan – henkilökohtaisesti parhaaseen mahdolliseen tahtiin, ja täten saavutettaisiin myöskin parempia oppimistuloksia. Tuossa mallissa on kauhisteltu sitä, että miten opettajien aika tulee riittämään jos jokainen on yhtä aikaa eri vaiheissa, mutta en usko, että siitä oikeasti muodostuu ongelma. Oppimisympäristöjen muuttuessa (kehittyessä) opetuskin tulee vääjäämättä muuttumaan enemmän ohjauksen kaltaiseksi toiminnaksi. Jos koulutus on murroksessa, niin on myös opettajuuskin.